— Mitä sinä löpiset, Heikki, pienestä kipinästä syttyy iso tuli ja leikistäkin voipi tulla iso tora. Te ette vielä liki mainkaan tunne toistenne luontoa, varoitti äitini.
Silloin en tahtonut minä juttua jatkaa vastoin äitini kieltoa, vaan heitin itseni sänkyyn. Niin panimmekin kaikki levolle, Laurikin omalle tilallensa, jonka äitini oli hänelle valmistanut lähelle uunia, ja pian olimme kaikki nukkuneet.
Aamulla kun heräsin, olivat jo toiset täydessä työssä. Äitini istui rukkinsa takana kehräämässä ja Lauri veisteli minun suksipuitani, silloin tällöin jotakin vastaten äitini kysymyksiin. Minä katselin kotvasen sängystä sitä menoa, vaan minua miellytti niin tuo Laurin työ ja toimi, ett'en jaksanut kauvan sitä kaukaa katsella. Nousin siis ylös sängystä, puin vähän päälleni ja astuin Lauria lähemmäs ja sanoin: Sinä oiva mies, että valmistat ne, kun minussa itsessäni ei ole kuntoa niitä valmistamaan.
— Hm, myhähti Lauri vaan ja veisti edelleen.
Suurimmalla mielihalulla katselin minä tuota suksien tekemistä ensi kerran eläissäni. Helposti huomasin, että Laurilla työkalut eivät olleet minkään nahjuksen kädessä. Hän oli työhönsä täydellisesti harjaantunut. Siis päätin parhaaksi antaa hänen tehdä työtänsä rauhassa ja otin itselleni muutaman lusikkapuun veistelläkseni; kuitenkin tavan takaa silmäsin syntyviä suksia, jotka alituisesti vaan tekivät valmistumista. Katsoessani panin mieleeni tarkasti kaikki keinot, joita siinä käytettiin, ja aloin vähitellen huomata, ett'ei mikään ole konsti sille, joka konstin tietää.
Samana päivänä tulivatkin sukset valmiiksi ja ne oivalliset, ett'ei paremmista apua. Vielä tuo sukkela Lauri laitteli niihin jalansijatkin, johon hän sai äidiltäni kappaleen vanhaa saapasvartta, ja sitten me kävimme yhdessä Laurin kanssa niitä koettamassa. Hei, lystiä laskua! Ei kuitenkaan aivan lystiä, sillä sinä päivänä ei ollutkaan hyvä suksenkeli. Oli kirisevä keli uusille, voitelemattomille suksille, ja pakkanen, että tahtoi nenän viedä.
Vielä samana päivänä aloin minä äidiltäni pyytää, että Lauri otettaisiin meille joksikuksi ajaksi. Äitini ei paljon sanallakaan estellyt ja niin jäi kuin jäikin Lauri meille. Kuitenkaan ei äitini voinut pitää häntä omana renkinänsä, vaan täytyi liittoutua Helmikankaan isännän kanssa. Laurin papinkirja toimitettiin Helmikankaalle, joka otti hänen omaksi rengiksensä, vaikka hän sai meillä olla työssä ja ruoassa. Päivä päivältä tuli Lauri aina iloisemmaksi ja äitini antoi tehdä hänelle vähän vaatteitakin, niin että hänellä oli eheä puku. Lauri teki, kun ei meillä ollut hevosta eikä niinmuodoin sanottavia ulkotöitäkään, kaikenlaisia puutöitä huoneessa, rekiä, astioita, suksia, kelkkoja ja kaikenlaista, ja hän näytti kaikissa sanansa todeksi, että hän osasi maamiehen käsitöitä. Hän ansaitsi käsitöillänsä niin paljon, ett'ei äitini ollenkaan sanonut olevansa häviöllä hänen tähtensä, jollei voitollakaan. Minä puolestani yhä opettelin tahi lisäsin tietojani. Olin aina, kuin vaan suinkin sopi, Laurin apulaisena. Tavasta tosin vaan näytin hänelle pärevalkiaa, mutta siitäkin hyödyin, kun aina panin tarkasti mieleeni, kuinka mitäkin työtä tehdään.
Jos kesä oli kulunut hauskasti äidin kanssa kahden maan-työtä tehdessä, kului talvi vielä hauskemmin Laurin ja äitini seurassa. Sillä kun meitä oli kolme, oli jo siitäkin yksistänsä paljo enemmän hauskuutta, kun kahden olemisesta.
Mutta kun tässä maailmassa ei mikään asia saa tapahtua kyläkunnan kuulematta, ja kun ei kenellekään hyvää tapahdu, ilman että se herättää kateutta, niin emme mekään saaneet rauhassa olla. Niin kauan kuin Lauri alusta talven teki kelkkoja, suksia ja muutamia pienempiä astioita, niin ei kukaan pitänyt sitä minäkään, vaan kun hän kevättalvella teki rekiä, sahrapuita, karhinpuita, haravoita ja viikatevarsia ja ne kaikki oivallisia, niin kyläkunta rupesi äitiäni kadehtimaan. Kyllä silloin Laurille kesärengin paikkoja alkoi ilmaantua, kaikilta ilmansuunnilta; vaan erittäin hieno tuulen löyhkä ja viekkauden kautta viehättäväinen rupesi käymään Helmikankaan talon puolelta ja vetämään Lauria Helmikankaan kesärengiksi.
Lauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon viekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun muassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla onkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä kaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja toinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi uskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon kautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille. Isännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia lupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa tehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli saanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä, niin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä. Hänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini ollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa hyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän kuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet synnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä, lenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun koetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä. Lauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan isäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin suutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.