KAHDESTOISTA LUKU.
Odottamattomia suruja.
Lauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi hän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla, kun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen. Sanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa oli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää olisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen katkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata kertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen aikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut haudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä kerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia! koetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta viimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä niinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin, että Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin sydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman perheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko niinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo Vierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli minullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan päällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä erämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus vallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja isänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin Loviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin koetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt vaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti valittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa, mitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin voimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.
Tuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin aikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan; mutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki kolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.
Sula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa kevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän ja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi kirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi ijäti kestävätä kevättä.
Kun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi otsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen: Minä saan luvan toivottaa surua!
Silloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:
— Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?
— Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä sana tuli ajatuksissani.
— No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme kaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli aamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä ollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä kuolemasta varjele meitä!