— Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.
— Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.
— Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.
— Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.
Nyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja lepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin maallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko hänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin huomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:
— Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?
Ennenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:
— Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen pitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei siellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan luokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on minultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.
Kaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini sanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä seisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein voimansa takaa ja sanoi:
— Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha Helmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme kuollut?