— Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.
— Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan perikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta, kuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?
— Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko maailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja luonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä tai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että jokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan silmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät, vaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja meidän papit ovatkin kaikki hyviä.
— Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän ukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta mitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin muiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen malttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki, varsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai talonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se kumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä kuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi tuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä. Hän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta kun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja virassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä varrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa lukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata painoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla, tahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.
— Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin, kun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut oikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni. Totuutta puhuitte, Vierimä, — ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se kuole kirveen iskustakaan.
— Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän jälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki myös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä, vieraiden varalla.
Silloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin kahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen seisomaan.
Vaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut, koetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.
— En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on tyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin sitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta lakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida aivan iloistakaan olla.
Äitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän hyvin huolellisen näköiseksi.