— Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä päivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:
Kemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.
Hyvä sukulaiseni
Maria Helmikangas!
Minä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli kaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja toinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin tunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni Tornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni olisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua katsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä saan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen siitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli niinkuin pitikin.
Enosi
Sakari Aspela.
Nyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa vastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut. Sitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en vielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua vallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin kuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.
— Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja milloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.
Äitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä ruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella uteliaisuudella ja huudahti:
— Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia miehiä on vähän. — Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen ruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän hiljemmin.