— Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon hävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt. Äitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän oli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.
— Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt. Kyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt menoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.
— Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan kahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on tullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään. Koettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa ja tahtoo pian miehuuden varastaa.
Kahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta Vierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja minä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä, mitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta, mikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.
— Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis käytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan vartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?
— Kuinka niin? kysyi äitini.
— Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte käydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään, kuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin voinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden — olisin itsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.
— Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten semmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.
— Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte minua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän niin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden, pitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin jättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.
Niin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla Kemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille, sillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin mieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan takaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen lohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin saimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.