Nyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:
— Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä mihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on korkein nousta.
Seuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut kipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen sijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo ainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni: joko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei vielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin että kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat sukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää sairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana minusta.
Koko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman verran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa avuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein houraili.
Päästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut selvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli äkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään surujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa, kysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti joutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi puhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni syvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt on sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä muassaan joukon paimentamiansa sieluja — siitä kaikkein sairastuminen ja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun päässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista vaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven oikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa kiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä makaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä vedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta hätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:
— Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.
Nyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt mitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä koetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman elähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin ajattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu riiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin mietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa kuolemme.
Nyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen, vaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä varten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia surun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden kohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.
Ulos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin kuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä kauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini nukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini vastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja olin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota muorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit päivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään. Kun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin hänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä kärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä sinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia ihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi, suureen Helmikankaan taloon.
Kun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten: