— Kuollut, niin, koska Sanna leski on. Hän kävi täällä rovastin hautiaisten aikana ja silloin Antti kaupat teki — aika jo naida vanhan pojan, ymmärrättehän.
— No, kuinkas muutoin — sopiipa käydä kuulemassa ja talon kauppoja tekemässä, arveli Aspela.
Minä olin äitiä auttanut kahvin keitossa, valkeata vireellä pitäen, ja siinä tarkalleen kuunnellut ukkojen tunakkapuheita. Äitini oli Loviisan kanssa mennyt toiseen huoneeseen, varustelemaan vieraille vuoteita. Valkeata kohennellessani sain myöskin tilaisuuden tarkalleen silmäillä vieraita ja näin, että Aspela oli jo saanut muutamia harmaita karvoja partaansa — suru arvatenkin oli sen vaikuttanut. Mutta tuo kaunis Katri oli niin laihtunut ja muuttunut, ettei ollut enää paljon muuta sanottavaa jälellä hänen entisestä kauneudestansa kuin pitkät palmikkonsa. Mutta niistäkin puuttui ihanaiset nauhaset, jotka olin hänellä pappilan pihalla nähnyt.
— No, Heikki, vieläkös sinä olet veistostöitä harjotellut? kysäsi
Aspela minulta.
— Vielä se on viime talvenakin veistellyt ja hänellä oli toverikin koko talven, ehätti Vierimän ukko sanomaan.
— Olenhan minä vähin veistellyt, vastasin minäkin puolestani.
— No sepä oivallista — kunpa olisit veistellyt venheen, että olisimme saaneet käydä tuolla Limingan Likaperän lahdella vähän soutelemassa ja huvittelemassa surullista sydäntämme, sanoi Aspela.
— Kyllähän Pirttilästä venheen saa, jos haluttaa soutelemaan mennä, mutta lahdelle, Sakari hyvä, tulee vähän liika matka, puhui Vierimän ukko.
— Ehdon valtahan on mennä edemmäs, tahi pysähtyä likemmäs, mutta eikö voi lähempää saada venhettä kuin Pirttilästä? kysyi Aspela.
— Eipä ole venheitä näissä mökeissä täällä — jokikalastus on huono ja merelle pitkä matka soutaa eikäpä se ole merikalastuskaan enään semmoinen kuin edesmenneinä aikoina, niin olemme jättäneet venheet unhotuksiin.