— Kauniilta se näyttääkin, vakuutti Aspela, istuen keskellä venhettä, ja rupesi laulamaan:
Nyt ääni raikas raikuu
Suomen rannalla,
Ja sävel kaunis kaikuu
Kesä-ilmassa.
— Koettelin vaan, kuinka ääneni Limingan lahdella raikuu, virkkoi hän naurahtaen ja alkoi soutaa Lumijoen kirkkoa kohti.
— Menettekö Lumijoelle, isäntä? kysyin minä.
— Sinne ajattelin mennä, mutta paras taitaa olla, että vähän syömme.
Silloin avasi hän pussinsa ja me söimme ja minäkin sain maistaa viiniä. Oli niin sanomattoman hauskaa istua tuon vanhan miehen kanssa venheessä vastatusten ja syödä ja aina vastailla hänen mukaviin kysymyksiinsä.
Kun olimme syöneet, alkoi hän taas soutaa, ja auringon noustessa olimme Lumijoen suussa. Siinä muutaman talon kohdalla sitoi Aspela venheensä kiinni erään toisen, paljon suuremman venheen viereen, samaan patsaaseen, ja me astuimme maalle. Maalle päästyämme menimme ensimmäiseen taloon ja astuimme pirttiin. Pirtissä ei ollut muita ihmisiä kuin yksi hyvin vanha mummo, joka kohta meidän sisään astuttuamme nousi istumaan sängyssänsä ja kysyi meiltä:
— Mistä kaukaa vieraat ovat?
— Kyllä minä olen Kemistä, vastasi Aspela. — Onkohan isäntä kotona?
— Ei tässä talossa isäntää olekaan, sanoi mummo.