— No, mihinkäs isäntä on joutunut?
— Se on ollut kuolleena jo toista kymmentä vuotta ja minä olen isäntävainajan äiti.
— Vai on Matti kuollut, enkä minä ole kuullutkaan. No, ei se ihme olekaan, kun olen asunut niin kaukana täältä ja niin kauan.
— Voi, herranen aika, kuka te oikein olettekaan, joka minun Matti vainajani tunsitten? Ette te suinkaan Kemistä syntyisin ole — totta kai te täältä puolelta kotoisin olette, arveli mummo.
— Kyllä minä olen syntyisin Tyrnävältä ja nimeni on Sakari.
— No, älkää enään mitään puhuko, vai Sakari Tyrnävältä. Kyllä minä jo muistankin, istukaa, istukaa, sanoi mummo elävästi.
Silloin me istahdimme penkille, ja mummo nousi ja keitti meille kahvin, sanoen aina tavantakaa: Vai Sakari Tyrnävältä.
— Niin, ei Lumijoelta, sanoi Aspela, vetäen suutansa nauruun.
— Ei Liumijoelta, ei, ei, höpisi mummo.
Kun joimme kahvia, kysyi Aspela: