— Tekö tässä talossa isannuutta pidättekin?
— Minähän miniäni kanssa olen tässä talon asioita hoitanut.
— Niin, taikka johtanut, sanoi Aspela.
— Vaikkapa johtanutkin, virkkoi mummo, katsahtaen vähän viistoon
Aspelan päälle.
Kun olimme juoneet kahvia kaksi kuppia miestä päälle, läksimme ulos ja sanoimme hyvästit talolle. Me menimme alas rantaan ja minä luulin jo lähdettävän kotiin päin; mutta mitä vielä! Aspela otti eväspussinsa venheestä, kiinnitti lujempaan köyden solmua, jolla venhe oli patsaassa kiinni, ja taas lähdettiin astumaan. Nyt käveltiin pitkän matkaa sivu kirkonkin ja minä luulin lähdettävän käyden Liminkaan, mutta ei aikaakaan, niin oli taas talo tien vieressä, johon poikkesimme sisään. Talossa oli myöskin pirtti, vaikka aivan toisapäin kuin edellisessä talossa. Pirtin ovi oli nimittäin vastakkaiselle ilman suunnalle, ja kun kirkkaan aamuauringon valossa astuimme sisään, näimme, ettei siinäkään pirtissä enemmän kuin edellisessäkään ollut muuta kuin yksi sänky. Mutta, niinkuin huone oli toisapäin, oli pirtin asukaskin toisenlainen. Hän oli vanha harmaapäinen ukko. Sen hyvin tiesin, miksi ainoastaan vanhoja tapasimme asuinhuoneessa makaamassa — ulkonahan nuoret suvella makaavat, vaikk'ei juuri taivasalla, niin jossakin luhdissa ylisellä tahi vajassa. Mutta että tuo vanha pirtin vahti aina oli myös talon hallitsia, se oli mielestäni vähän merkillistä. Tätäkin ukkoa kuulin Aspelan isännäksi puhuttelevan, vaikka häntä näöstä päättäen olisi luullut ruoti-ukoksi. Itse asiassa ei siinä kuitenkaan ollut mitään kummailemista, niinkuin myöhemmin tulin ajatelleeksi. Olimmehan Lumijoen kappelissa eikä Limingan emäkirkolla. Ei kappeliseurakunnan isäntien enemmän kuin emäntien kannattanut kamarissa virua, vaan täytyi heidän, vaikka talon täysihaltijoinakin, levätä väen tuvassa.
Taas oli Aspelalla entiset sanat suussa, että hän oli Kemistä ja Sakari Tyrnävältä. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan muuta sanoa ennenkuin hän tunnettiin. Melkeinpä luulen, että jos olisimme sinä aamuna menneet vaikka halki koko Suomen maan, niin kyllä Sakari Tyrnävältä olisi kohta tunnettu. Helppo onkin semmoista miestä muistaa, jonka nimen jokainen sormestansa tietää. Näitä mietiskelin samalla, kuin katselin, kuinka Sakari Aspela aamu-auringon valossa antoi talon isännälle viiniä pullostansa ja Kemissä leivottua ohraista rieskaa ja saman-nimisestä joesta pyydettyä lohta viiniryypyn jälkiruoaksi.
Kun olivat ukot ottaneet ryypyt, sanoi talon ukko:
— Olihan se hauskaa ennen Tyrnävällä, mutta vanhuushan tässä alkaa jo tulla.
— Tuskin Perttu olisikaan niin vanha, jos olisi aina Tyrnävällä asunut, vaan täällä meren hengessä luulen minä pikemmin vanhenevan, puheli Aspela.
— Sakari kuuluu olevan yhtäläinen koiranleuka, kuin ennenkin.