Ensikertaa oli nyt Elsa tuolla Vanhaankaupunkiin vievällä tiellä, ja mukavaa oli sitä tietä kulkeakin, kun meri mukana seurasi. Päästyään Sumtähden viljelysmaiden kohdalle, lausui Elsa:
"Olisipa Helsinki silloin aimo kaupunki, jos se tänne saakka riittäisi!"
"Varttoo nyt, varttoo nyt", sanoi mummo ja astui edelleen.
Niin kulkivat he sivu Sumtähdet ja Annebergit, ja tulivat Vanhaankaupunkiin. Siinä laski tuo ruskeavesinen Vantaa koskena alas, pitäen aikamoista pauhinaa ja metakkaa mennessään.
"Katsopas tuota hurmaavaa vettä, kuin tahtoo viedä silmät mukaansa", tuumi mummo.
"Kyllä sen partaalla on hauska asua, vaan en tahtoisi alituisesti kosken ääntä kuunnella, sillä se on niin levotonta minusta", arveli Elsa.
Mummo oli siihen asti omasta tahdostaan kantanut eväskoria. Nyt ojensi hän Elsalle korin ja niin astuttiin edelleen. Vanhankaupungin kohdalla löysi mummo seipään kappaleen maantieltä, jonka hän kohta sauvakseen omisti ja työnteli sillä ruumistansa eteenpäin. Silloin tällöin tuli joku maalainen kuormahevosineen heille vastaan. Vaikk'ei tuo vastaantulijain tomu ollutkaan juuri makeinta nieltävää, teki muiden ihmisten näkeminen kumminkin matkustuksen rattoisammaksi.
Vihdoinkin loppui tuo mutkitteleva taival, ja matkalaiset pääsivät
Helsingin-pitäjän kirkonkylään.
Siinä seisoi tuo yksinkertainen Herran huone rauhallisena kuolleiden kodon keskellä, ja matkalaiset istahtivat tien viereen nurmelle hautuumaan lähellä.
"Kuka meille osoittaa äitivainajasi haudanpaikan?" kysäsi mummo.