"Kyllä haudankaivaja sen tietää", vastasi Elsa.

"Jos muistaa", sanoi mummo.

He pistäysivät hautuumaalle, jossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. He kulkivat ympäri ja lueskelivat kirjoituksia hautakivissä ja tauluissa. Vihdoin eräässä nurkassa näkivät he, kuinka multaa sinkoili ylös. Siitä huomasivat kohta, että haudankaivaja kaikessa hiljaisuudessa siellä oli virkapuuhissaan. He lähenivät puolivalmista hautaa ja tervehtivät kuopassa seisovaa keski-ikäistä miestä, joka heidän lähestyttyä nosti hattua ja nojasi rintansa lapionvartta vastaan.

"Minä etsin äitini hautaa", sanoi Elsa.

"Kenen sinä olet tyttö sitten?" kysyi mies.

"Leski-Annan, Munkkiniemestä."

"Etkö muista, siinähän se on tuon ison koivun juurella."

Silloin Elsan muisti virkosi. Haudankaivajakin nousi ylös ja tuli paikkaa tarkemmin näyttämään, ja hauta olikin korkeammalla muuta maata niin, että siihen vähällä vaivalla tuli sievä penger. Haudankaivajan avulla saivat he vähän turpeita ja mummolla oli mukanansa muutamanlaatuisia kukan siemeniä, joita hän pisteli haudan päälle mukavaan järjestykseen. Kun hauta oli laitettu ja he olivat aikeessa poislähteä, puhkesi Elsalta katkera itku. Hän muisti tuon Herrassa nukkuneen, rakkaan äitivainajansa.

Sillä välin kuin mummo ja Elsa hautaa kaunistivat, oli haudankaivajakin saanut työnsä valmiiksi. Hän seisoi lapio kädessä käytävällä ja näytti odottavan. Mummo kuiskasi Elsan korvaan:

"Nyt se odottaa palkintoa turpeista ja työkaluista."