"Niin, mutta kun minä sen vähän mikä mulla rahaa onkin, unehutin sinne vaatearkkuun", vastasi Elsa.
"Luullakseni, jos ei hän aivan liikoja pyydä, on senverran minulla", sanoi mummo. Ja niin astelivat he, hiljaa supisten, käytävälle haudankaivajan luo.
"Mitä me olemme velkaa teille turpeista ja työkaluista?" kysyi Elsa.
"Joutavia, mitä minä turhasta maksoa köyhältä tytöltä; eihän nuot rikkaatkaan mitään maksa. En minä semmoisista mitään ota; täytyyhän minun ne irti kiskoa kumminkin, kun ma hautaa alustan. Olkaa nyt niin hyvät ja tulkaa minun asuntooni, edes hiukan huokamaan."
Haudankaivaja käveli edellä; Elsa ja mummo perässä. Tuot'hätää he tulivat miehen asuntoon.
Haudankaivajan pienessä tuvassa istui akkunan edessä pöydän ääressä noin viisitoista vuotinen tytär neulomassa palttinata, josta näytti muodostuvan paita. Se oli haudankaivajan ainoa perillinen tuo tytär, joka piti emännyyttä leskenä olevalle isällensä. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu, ja varsin siisti. Vanha seinäkello peräseinällä löi juuri kaksi. Haudankaivaja istui tuolille pöydän päässä, joten tuli istumaan tytärtänsä vastapäätä. Elsa alkoi penkillä istuessaan syödä evästänsä; pian rupesi mummokin noudattamaan Elsan esimerkkiä.
"Tuo maitoa vieraille, Miina", sanoi haudankaivaja.
Tytär meni kohta ulos. Vähän päästä tuli hän takaisin, tuoden maitoa valkoisella puutuopilla.
Puolipäivän aurinko paahtoi sisään mökin akkunasta. Vaikka ovi oli auki, tuntui tuvassa joltinenkin kuumuus. Erittäin tervetullut olikin matkalaisille raitis maitohaarikka.
Haudankaivaja käski vierasten siirtymään pöydän ääreen; tytär otti pöydältä pois aivinatilkkunsa ja siirtyi penkille neulomaan.