Nyt oli tieto annettava vainajan sukulaisille.
Kenelläkään läsnäolevista ei ollut varmaa tietoa sukulaisista; kumminkaan ei heitä oltu talossa koskaan nähty.
Mummo otti huolekseen käydä pappilassa. Siellä hänen mielestänsä se asia paraiten tunnetaan. Pappilassa kumminkaan ei sen pitemmälle päästy, kuin että hän oli tullut aikoinaan Sipoon pitäjästä ja sitten joutunut naimisiin miehelle, jonka leskenä hän kuoli, sekä ett'ei tälläkään ollut sukua kaupungissa. Kirkkoherra kumminkin lupasi kysyä tietoa Sipoosta. Kun se näin oli, ei ollut toivoakaan saada sukulaisia hautajaisiin, vaan täytyi talossa olevien haudata kuollut omalla kulutuksellansa.
Mummo piti emännällensä yksinkertaiset hautajaiset, ja suri kovasti, kun ei varmaan tiennyt, saiko enään talossa asua vai ei. Niinkuin päivän nousua, odotti hän tietoja Sipoosta.
Pari viikkoa hautajaisten jälkeen, kun Elsa eräänä aamuna istui akkunan edessä kamarissa ja neuloi, näki hän maalais-isännän ajavan pihaan ruskealla hevosella ja sievillä kärryillä.
"Tuolla tulee varmaankin mummolle vastaus!" huudahti Elsa.
Mummo, joka jotakin hääriskeli kamarin perällä, tulla löntysti akkunan luo.
"Mikä vastaus?" mummo hämillään kysyi.
"Ai, maalainen", kiljasi mummo hevosmiehen huomattuaan.
Vastustamattoman halun tunsi mummo mennä pihalle vierasta puhuttelemaan. Järki kumminkin sai voiton ja hän pysyi sievästi paikallansa. Vieras otti heiniä kärryistä ja heitti hevosen eteen ja alkoi astella pesotupaa kohden. Avoimesta ovesta astui hän sisälle ja seisahtui keskellä permantoa. Kamarin ja pesotuvan välinen ovi oli myöskin auki, mutta vieras ei tullut kamariin saakka, vaan kysyi pesotuvasta: