"Tap, — tapp, — minä tapan — kai — kaik — ihmisiä."
"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa", sanoi mummo ovea kiinni painaessaan.
"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?" kysyi mummo pihalla Matilta.
"Paras mies koko joukossa", vastasi Matti.
"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa", ihmetteli mummo.
Sitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan joutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.
Kalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin ovi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän tehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa. Vihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.
Huone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle päin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi, liedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan edessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän molemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt oli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska siinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut punaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä käydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä kohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi moninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella sivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.
Ukko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan, tehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän ripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi ukko.