Ulkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien raosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja tyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro, se piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo, jonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja pirttiin pihan perässä.
Täällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi kävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli ovikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa merimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä viinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä vielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu sateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä hetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen hinta.
Elsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin. Hän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin ollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet Elsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti harmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa; vihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:
"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!"
"Mene, mene", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.
Silloin hän menikin.
Samassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi pokkuroida Elsaa tanssimaan.
Elsa ei pitänyt mitään kiirettä.
"Mene siitä, kun et minua pyydä", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.
"Ei väkisten ystäväksi huolita", vastasi merimies.