"No, eikö joroihin mentykään?" kysyi mummo.
"Käytiin, vaan ei kelvattu", vastasi pohjalainen.
"Ei minulla ole aikaa joutaviin", tuumi Elsa ja istui työhönsä.
"Soma tyttö", sanoi mummo.
Elsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo vähän vaiti oltuansa jatkoi:
"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia huvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin pahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä käsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää suruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt, ettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan käytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä onkin tosi hauskuus."
Elsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:
"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä rukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein pyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta, varjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja kaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä uskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän varjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä nukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea pitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole niinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä. En kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä pienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä."
"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?" kysyi Elsan kumppani.
"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta, vaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja jumalansana sanoo."