Utelijaana odotti hän uusia tietoja ja uusia voittoja mustien maan-osasta; ja oli surullinen kun ei tiedot olleet loistavia ja toivon mukaisia. Hartaammin hän rukoili ja toivoi, teki työtä ja odotti.
Sen kiven viereen hautuumaalla, jossa Matti ja mummo lepäsivät, teetti hän yksinkertaisen viherijäisen penkin. Sen päällä nähtiin hän kesäisin istuvan ja kirjaa lueskelevan. Olipa hän istuttanut haudalle monivärisiä kukkasiakin, — siinä oli valkoisia, siinä punaisia. Ihmiset luulivat häntä hieman hajamieliseksi, kuten vanhoista-piioista yleiseen luullaan.
Pitkään antoi mustain maan-osa odottaa, ennenkuin antautui. Elsa luki lähetyssanomia ahkeraan ja sai kyllä niistä nähdä voittavan muukalaisen, vaan jälkeen jäävän Suomen miehen. Kerran koitti Elsan toivon tähti, jo kuului sanoma voitoista meikäläisten ja kastoi Haamin lapsia miesi Suomen. Elsan rukous oli tullut kuulluksi.
* * * * *
Elsa oli elänyt Helsingissä kauvan. Oli nähnyt Helsingin pienenä ja sai sen myöskin nähdä suurena. Taloja rakennettiin, katuja tehtiin, ja kaupunki muuttui, kuin siivillä, oudoksi, entisestään tuntemattomaksi. Armottoman iskun edessä sai väistyä vanhat muinaisrakennukset uuden rakennusinnon tieltä. Kaupunkia kaunistettiin vanhain ihmisten harmin kustannuksella. Taloja oli kaikkialla, kansaa myöskin kaikkialla sekä päivällä että yöllä. Ei missään ollut jälkeäkään entisyydestä. Elsassa itsessäänkään ei ollut entisyyttä. Puna hänen poskiltansa oli myöskin matkustanut samaa tietä kuin Helsingin entisyys, ja entisen reippaan Elsan sijassa nähtiin vanha rampeutunut vanhus. Tässä vanhuksessa vielä kumminkin löytyi sielu, joka osasi muistaa entisiä aikoja. Väkeväksi heräsivätkin ne muistot hänessä.
Sauva kädessä alkoi hän astua Helsingin pitäjää kohden. Siellä lepäsi hänelle rakkain mailmassa, hänen äitivainajansa. Vielä kerran tahtoi hän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän hautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina vaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä hautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi uskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta kallellaan kiviaitaa vasten seisomassa. Hän purskahti itkuun, sillä pian hänkin itse oli oleva hyljättyin joukossa maan päältä. Samassa nosti hän silmänsä korkeuteen, sillä yksi oli siellä ainaiseksi elävä, jonka lempeä sydän ei ketään hylkää. Hän sai uutta reippautta, suuteli useat kerrat vanhaa rakasta puista ristiä ja läksi pois astumaan. Hän ohjasi kulkunsa toista tietä ja palasi Munkkiniemen kautta. Hiljaa hiipien ja väsyneenä saapui hän Munkkiniemeen. Kotinsa sijalla oli pelto, sinne ei hän päässyt, mutta vaikka kartanon tilukset olivat olleet muutoksen alaisina, oli siinä kuitenkin säilynyt monta hänelle lapsuuden ajoilta tuttavaa puuta, joihin kumminkin ajan hammas oli lyönyt leimansa. Hetkisen istahti hän Munkkiniemen maalla ja katseli ympärilleen sekä merelle että maalle. Siinä oli hänen äitivainajansa veneen sija melkein samanlaisena kuin lapsuuden aikana. Väsymyksestä huolimatta alkoi hän kulkea kaupunkiin päin. Kesä-illan rusottaessa tunsi hän puun tien vieressä, jonka juurelta hän lapsena ollessaan oli pelastanut Matti-vainajan. Kauvan hän mietti ja katseli tuota tyhjää paikkaa.
Aamulla, kun aurinko ensimmäisiä säteitään heitteli Elsan asuntoon Helsingin Punavuorilla ja Elsan asuintoveri, muudan pyykkimummo, nousi nukkumasta, näki hän Elsan yöllä kuolleen hiljaa ja huomaamatta. Siinä hän lepäsi, kädet ristissä rinnalla, ja himmenneet silmät katsoivat korkeuteen.