"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus", sanoi mamseli ja juoksujalassa läheni vuodetta.
"Oletteko te Elsan emäntä?"
"Olen."
"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin viimein mamselin näin."
"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen."
"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää. Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut joka askeleella", sanoi Heleena itkussa suin.
"Jaa", sanoi mamseli. "Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?"
"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin, vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän joi ja hävitti kaikki."
"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?" sanoi mamseli, tarkoittaen kuolleen mummon ruumista.
"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on kuollut", sanoi Heleena.