Elsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen haudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista; Lemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua hankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan koko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että rahaa oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä. Hautajaisten pitämisestä ei puhettakaan.
Kun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen tuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.
"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille."
Silloin poistuivat molemmat naiset.
Kevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.
Elsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä sängyssä. Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi hän siistimästä ja ajatteli mennä ulos — jaa, ulos, mutta sitten ei uskaltaisi tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden vaiheella, ollako sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän mielipiteissään, kun muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen, ett'ei tarvitse mitään pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.
Jonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se ruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi kaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä. Samassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.
"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi hän: "Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee; rahaa voitte käydä meiltä."
"Kiitoksia paljon!" sanoi Elsa.
"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan vieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille palvelukseen, kun äitisi on haudattu."