"No, eikö nämät toiset neidit tiedä mitään tähän asiaan?" kysyi mamseli, suu ivallisessa hymyssä.
Toisia tyttöjä oli kolme, Sanna, Mari ja Kaisa. Mari rupesi puhumaan ja sanoi:
"Kyllä aina on asiassa kaksi puolta. Rouva kyllä on kitsas, ett'ei tahdo raahtia antaa kaikkein tärkeimpiäkään. Kuitenkin on hän useammasti käskenyt kuin Liina on antanut. —"
"Pidätkö suusi kiinni!" huusi Liina nousten kauhistuen seisomaan.
"Tulla ylös syötyä omilta palveluskumppaneilta."
Elsa luki kuitenkin Liinan silmistä, että jotakin oli maksan päällä.
"Älä nyt huuda, äläkä päälle kävele ihmisten huoneessa! Kyllä minä vaan en sinua pelkää totta puhuessani. Vai onko valhe, että sinä vuosittain olet elättänyt sitä sulhastasi, vanhaa sotamiehen ketkaletta, talon tavaralla ja kustannuksella, ja hän monta kertaa viikossa säännöllisesti tulee aprakoitansa noutamaan. Sille sinä työnnät lihat, leivät ja maidot eli mitä parasta talossa löytyy. Onnellinen laiskuri mies; ei tee työtä ensinkään, vaan syöpi paremman ruoan, kuin koko Munkkiniemen palkolliset."
Tämän puheen aikana oli Liina ollut milloin punainen, milloin harmaa kasvoilta. Nähtävästi olisi hän Mariaa lyönyt, jos olisi uskaltanut.
"Valhettele vielä, kun hyvin kuulut osaavan!"
"Ei suinkaan se ole valhe", sanoi mamseli.
"Kyllä Mari totta puhuu!" toistivat toiset tytöt.