"Mahdoit aukaista sille paraatti-ovi!"
"Enhän minä nähnyt, kun sohvalla venyin. Siinäkö se on olevinaan kaikki? Ei, siinä on muutakin, olethan hyvä ihminen kaiken loppuviikon ollut, kuin murjaani, että tuskin vastaat minun kaikkein kohtelijaimpiin kysymyksiini. Siinä on muutakin kuin vaan ovi."
"No, anna nyt olla mitä hyvänsä; kyllähän me niistä sovimme!" koetti rouva sanoa.
"Ei se vaan siltä näytä, että tuo olisi sovinnon tekemistä; pikemmin se minun ymmärtääkseni on sodan julistamista. Rumaakin tuo on, kun toinen tulee jalkaisin kaupungista asti ja sitten tulee vastaanotetuksi kuin turkkilaisilta."
"Lapsethan tuolla jo ovat lepyttämässä!"
"Lapsetko? no, ne edes ovat ihmisempiä ja puhuttelevat tätiään!"
Molemmat katsoivat akkunasta ulos.
Poika Antti, yhdeksän vuotinen ja tytöt, Klara ja Liisi, kahdeksan vuotiset kaksoiset, olivat käyneet metsässä. Poika oli tehnyt itselleen kirjokepin ja tytöillä oli metsäkukista laaditut kimput. Juuri kuin mamseli Elsan kanssa istahti mättäälle, tulivat lapsetkin ulos metsästä. Ensin he katselivat ihmeissään mättäällä istuvia ja kävivät lähemmäksi. Likelle tultuansa näkivät he tädin siinä istumassa, pikku piikoinensa. Tädin silmät olivat kosteana; niistä oli juossut muutamia kuumia kyyneleitä. Mamseli Eveliinan toimet olivat tulleet palkituksi pelkällä ylenkatseella, ja sen johdosta olivat silmätkin kosteana.
"Tätihän siinä istuu! Minä luulin, että kuka siinä istuu", Sano! Liisi.
"Katsokaas, täti, kuinka kaunis minulla on sauva!" sanoi Antti.