Herra yski ja rinta kihisi ja köhisi.
"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä lääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi nauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun."
"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin."
"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti tapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en jaksa heitä metsästä hakea."
Siinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi männyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.
Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa kiiruhti kaupungista pois.
Kun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä ett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin hän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin pitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.
Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä, kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.
"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella pojan suruun.
"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä, kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa, äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä."