"Kuinka niin?"
"Kontio voipi sinun lyödä hengeti."
Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.
"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä vähemmin ihmistä", sanoi Liina.
"Sen minä kyllä uskon!" sanoi herra. "Jaa, sano, Liina, renki Kallelle, että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen."
Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi, vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.
"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa", sanoi herra, ottaen suitset käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan pitemmäksikin.
"Minulla on yksi tuttava sairaalassa", alkoi mamseli puhumaan.
"Kuka se on?" kysyi herra.
"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa."