ELON AIKANA.
I.
Seisovat pellolla kultaiset kuhilaat,
oljessa siristen sirpit ne soittaa.
Aurinko ihana itkien laskee.
Elokuun kuutamot koittaa.
Kuulevat korvessa kuusien latvat:
lehvien alla käy halla kuin mykkä —
yrittää hämyssä pellolle nousta,
siellä on vahtina kykkä.
Harmista haljeta halla on silloin,
vihansa vimmassa suohon se painuu.
Siellä se mudassa murjottelee,
kauran se kasvua vainuu.
Näkevät kuusessa oravan lapset:
nälkä kun kiertää peltoja yöllä —
mökkikyliltä polkua pitkin
pettukirves jo vyöllä.
II.
Pellolla seisovat kuhilasvahdit, kunniakujaa ne tekevät kuulle, kun sen kultainen sirppi kieppuu metsässä puulta puulle.
Uutimen takana unehen raukee
raataja; kuhilaat unissa nyökkää,
ampumaketjussa korpehen juoksee,
kyntäjä sängystä hyökkää.
Vaimopa viereltä virkkavi: minne
noin sinä ukkeli unissa karkaat?
veisikö viljoja vaaniva halla,
koskisko kykkiin varkaat!