Täällä on kansa niin tyyni ja vakaa,
vakoa astuu, halmetta viertää,
erässä kulkee, kalalla soutaa,
korpien kohdussa karhuja kiertää.
Täällä ne tuntehet elää ja sykkii, joista on kehrätty kantelon kieltä. Onpa kuin kuulisin paimenlaulun vieläkin korpitieltä.
RAISKATTU TALO.
Kuusenkara joku siellä täällä valittelee vilua ja tuulta. Öisin kuuluu itku joka puulta, irtosulka viruu kannon päällä.
Puute ajaa taloon samaa tietä,
jota petäjikkö soluu mereen,
tarttuu ohjaksihin luisin kourin,
ajaa kuutamalle koko pereen.
Linnut lähtee kirotuilta mailta.
Jänö jättää mättähänsä rakkaan.
Pajupensas ryömii pitkin sarkaa,
korppi munii tyhjään kylvövakkaan.
PAIMENEEN!
Kylä jääköön! Paimenhuilu havukosta huutelee. Aamun kulta kukkapäistä kuusikkoa suutelee. Yli honkain korpirastas hopeaisen laulun laulaa. Karjatyttö kassallensa kukkasista kutoo vaulaa.
Kylä jääköön! Tuohitorvi takamailla toitottaa. Liinan lumi, kontin vaski varvikossa vaeltaa. Korven kohtu käen suulla keväisehen aamuun kukkuu. Salomaa on onnellinen, vuoroin herää, vuoroin nukkuu.