ARMAHAN KULKU.
Ettenkö häntä tuntisi!
Hänen polullaan paistaa päivä,
hänen kupeillaan hohtelee kuu,
hänen kiireeltään kimaltelee tähti.
Tunnen ilman, joka on häntä: syleillyt.
Tunnen oksan, joka on häntä hyväillyt.
Tunnen tuulen, joka on liehuttanut
hänen hiuksiaan.
En tiedä, mistä minä sen tunnen.
Mutta mun tulee vain niin hyvä olla.
Jossain otetaan tulta lamppuun,
jossain lauletaan laulu,
jossain soitetaan sävel.
Niin, se on omassa sydämessäni.
Ettenkö minä häntä yössä tuntisi!
Kirkkaana hymynä kiertyy pimeys kaulaani
ja suutelee minua.
KOTIINTULO.
Tie johdatti korpehen valkoiseen ihan etehen punaisen uksen. Käyn ovesta pirttihin ääneti ja nurkkahan pystytän suksen.
Lie kauan jo vuoteltu, koskapa noin käsi kiihkeä kiertyvi kaulaan, lumiturkkia riemuiten riisutaan ja hymyten viedähän naulaan.
HERÄÄVÄ RAKKAUS.
Taas oli yö.
Hämärä ja hyvä.
Hän näki unta, — heräsi ja uneksi. —
Tuolla ihan sydämessä tuntui syttyvän.
Toisinaan valtasi hänet ankara,
miltei hurja riemu.
Hän painoi hellästi kehittyviä rintojaan.
Povea poltti.