Pienellä huilulla huutelen
myöhällä illansuussa. —
Luhdin lehdillä tyttöjä nukkuu
ja peippoja pihapuussa.
Pienellä huilulla huutelen
karhulle korven poveen. —
Koputan pienellä laulun päällä
Tapion tyttöin oveen.
Pienellä huilulla huutelen
omankin kullan tupaan.
Akkunan alla kihloja näytän
ja pappilamatkaa lupaan.
Pienellä huilulla huutelen
korpeen ja korven yli.
Kuuntelen: kaikuja kumpuilee
korpi ja korven syli.
NUORUUS.
Ah, te entiset ilot siellä kaukana! Kaikki siellä kieppuu kauniin ajatuksen ympärille. Nainen, nuori ja kaunis! Tyttö vehmas kuin keväinen koivu, — valkovyö, kultahius, silkkisukka! Naurahdan ajatuksissani. —
Nuoruus!
Yksi ainoa suvinen päivä:
niinkuin virta se kuljetti,
niinkuin viini se hurmasi,
niinkuin salainen tuli se kulutti!
Aamu hartauttaan metsässä piti,
puu punersi,
linnut oksilla keinuivat
keveinä kuin sävel,
joka havukon helmassa helisi.
Nuoruus, sinä olet ystävä, jonka hyviin silmiin jokainen uskoo, Paljon sinä lupaat, mutta useimmin annat työkirveen kouraan, pitkän lauluttoman arkisen askareen.
Nuoruus, sinä olet hyvä!
Kuljetat ihmistä kuin kuninkaanlasta —
satusaarissa, tuulentuvissa.
Sitten naurahdat ja herätät hänet
pirtissä, jonka akkunaa ruoskii
alakuloinen sade.
Mitäpä surra!
Rinta täyteen havuntuoksua!
Jalka keveäksi, suu nauruun!
Mikä tuntuu raskaalta, se keveäksi kuvitellaan.
Mikä tuntuu ikävältä, annetaan sitä
ilon hyppysen hypistää.