ERO.
Kansanlaulun tapaan.
En minä itke ilkeyttäni, enkä minä itke muuta. Eroa itken — toki kun oltiin ihka kuin samaa puuta!
Häll' oli hellä luonnonlaatu
ja muuten niin sopiva ääni.
Hänen kanssansa naurusuulla
olisin viettänyt hääni!
Mutta se kutvale kukersi hälle,
hattupää harakka hyppi,
polvelle pyrki ja pyydysteli,
vieläpä viiksestä nyppi.
Siinä se liversi liehuhäntä, vieläpä suikkasi suuta. Eroa itken, toki kun oltiin ihka kuin samaa puuta!
KOTINI NÄKY.
Mikä ääretön sylyys puhdasta, kirkasta ilmaa! Mikä riemu hengittää sen hopeata rinnan joka sopukkaan! Mikä huikaiseva kirkkaus aamun paistaissa puihin! Niinkuin oma sieluni on tuo kuultava ilma. Jokainen värähdys tuntuu siinä, jokainen lyönti siinä kaikuna kiirii, jokainen sävel kauan helisee.
Jokainen kukkula, puu ja pensas kuvastaa sen läpi. Tuolla on koti! Sen sininen sauhu kiemuroi ilmaan, siellä äidin askar ja askel, polkema polku. Siellä isän kyntämä pelto ja kylvämä vilja. Kaikki siellä on kääriytynyt hiljaiseen hymyyn. Katoilla ja nurkanpäissä kiipeilee hillitty nauru.