Olen kaiho mä kansani kalliin, hely häipyvä kantelen. Käki kerran mun kuusesta keksi niin kilpaan kiihottaen.
Olen huilu mä korvesta kaukaa,
minä paimenten tulilta tuun,
soi loiluni leimua lemmen
ja hilkettä jäisen puun.
Olen henki, mi hankiin hukkuu,
joka honkien hoviin jää,
joka tuulien laulussa itkee
ja viidassa viheltää.
Olen helkettä heimoni hengen, suvun sorjan, mi soitintaan ei tuonelan tuville vienyt eikä lauluja lapsiltaan.
PELKO.
Se kyyristyy pensaikkoon.
Sen sydän käpertyy kokoon.
Sen tukka nousee pystyyn.
Sen selkään kaadetaan kylmää vettä.
Sen kuulo on kuin naskalin kärki.
Se näkee olemattomia.
Se kuulee kuulumattomia.
Se kulkee aina sukkasillaan. Toisinaan se pakenee pimeään, toisinaan se pelkää pimeässä. Sillä on levoton omatunto. Usein se on Syytön. Se on hyvä juoksija ja aina — tai useimmiten se juoksee varpaillaan. Se ei koskaan punnitse asiaa järjen valossa, vaan vapisee kuin kiinniotettu lintu.
IKÄVÄ.
Ikävä on hämärän sukulainen.
Sillä on usein kyynel! poskella.
Se katsoo aina jonnekin kauas.
Se ei kuuntele niin kuin odotus.
Tuntuu puristusta rinnassa.
Ikävä ahdistaa vain yksinäistä ihmistä.
Joukossa se piiloutuu.
Se ei naura koskaan.
Mutta on nähty sen joskus hymyilevän.
Se vieroo valoa.
Kirkkaana päivänä se painuu varjoon.
Se huokaa usein
ja seisoo myöhään ikkunassa
suven sinisinä öinä.