Odotus on kuin pingoitettu kieli.
Kaikki sen ympärillä on kiristettyä.
Puut, puun oksat ja veräjän salot
tuntuvat soivan, jos uskaltaa niitä koskettaa.
Sitä häiritsee kaikki sivuäänet.
Sillä on tuijottava katse.
Se ei naura, mutta hymyilee kalpeasti. —
Sillä on tarkka kuulo,
mutta huono tuntoaisti. —
Se seisoo avojaloin kauan
lumisella kartanolla ja kuuntelee.
Sen tapaa usein kyynärkolkkasillan
akkunassa.
Se pidättää hengitystään.
Kun se kuulee tutut askeleet,
avaa se sylinsä.
Silmissä välkähtää ihana valo
ja huulille hyrähtää lämpöinen hymyily.
HUMALAN LOIHTU.
Lentävät mietteet, metsien puissa tuhannet huilut huminaa pitää, soutavat kiistaten kielillä sormet, sielussa sävelet syttyy ja itää.
Sävelet unhossa uinuneet kauan
unien riemuja riehuu ja nauraa.
Kaikilla kunnailla halmeita päilyy,
halmeilla häilyy kultaista kauraa.
Armaita ahoja aurinko kultaa,
haapojen lehdillä leikkivi tuulet.
Tarhalta kiirii naisien nauru,
silkkistä soittoa kukista kuulet.
Rinnassa tunnet sä kiihkeän polton, kuumeinen kaipuusi kaikkea halaa: syliä naisten, naurua peikkoin… Veresi villinä tulena palaa.
PÄIVÄNLASKU.
Huurtehen helmaan päivyt pois putoaa taivaalta tammikuun. Kierivi sylihin kylmän metsän latvasta hohtavan hopeapuun.
Metsien latvoilla kaihoina vielä
kulta sen hämyssä häilähtää.
Kuurainen kuutamo peittävi alleen
hanget ja hongat, akkunat jää.
Kalvavan ikävän sylissä istun.
Haikean mieleni harmaa vyö
peittävi ollehet päivän riemut.
Pakkanen nuijalla nurkkaan lyö.