Aukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien kattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin huomattavasti viettää vasemmalle käsin.
Äärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen ulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota. Tuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia "kalliolohkareita" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan tasaisillakin peltomailla.
Jotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen merkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa Susiluola.
Luolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä sisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei sitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.
Kun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea, mustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele sisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt, tällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee kallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin pitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.
Kukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin syvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.
Moni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa kulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi tämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.
Kerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä, Haukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka kokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.
Ajan kuluksi kävimme Susiluolallakin.
Tyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.