Tämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä tarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä toista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä. Tämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin mahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma. Silloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena soveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa kertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa hänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet haavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen ja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei tahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.
Tähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena tullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien mukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin kertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille. Vasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä paljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut saattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli yhtä tosiperäinen?
Kauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena kahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana suonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla ja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan olkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.
Aamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta väsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.
Se kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja viikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi jo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen olemassaolosta.
Kerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä hän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan rinteellä.
IV.
Susiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä vilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen seisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen nopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet hänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.
Susiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä. Tupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää vuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus ainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen puu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat kallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi. Kohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on mahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on kierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.
Sen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan likitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän kanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja kaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.