Siirryimme tupaan ja asetuimme penkille istumaan.
Ennu ja Anna vetääntyivät äidin turviin. Heistä odotettavassa aarrehistoriassa oli jotakin kauhistuttavaa.
Isä oli virittänyt paperossin ja minä istuin hänen vieressänsä.
Emäntä nojasi pöytää vastaan ja odotti hänkin uteliaisuudella. Koskaan ei Pekka edes hänelle ollut aarteen etsintäretkistään puhunut.
Pekka itse käveli vakavana lattialla ja sytytteli lyhyttä nysäpiippuansa.
Liisa sillävälin hommaili vielä huoneessa. Hän korjaili kahvivehkeitä pois, mutta nyt hänkin jo astui tupaan ja istahti uuninpankolle. Kädessänsä hänellä oli sukkakudin, ollaksensa aikaa turhaan kuluttamatta.
Samalla Pekkakin oli saanut piippunsa vireeseen ja puhaltaen vahvan savupilven hän aloitti kertomuksensa.
Kaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi torppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan muistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin nelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että Haukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen metsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset, ja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa lähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen partaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä kallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut häntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli jälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina, oli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin puolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi saunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi herkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet joutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös hän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja katsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista metsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen kotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella. Peloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen yläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan Pekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen hän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan tykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti huomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa. Hän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän epätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli lähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä ja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet pitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti — sanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle ja otti koivurieskan ovipielustasta.
Notkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin ajaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren "salaisuuksia", mutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä, nuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan enää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan ihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli houkuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.
Lapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut siihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu, joten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena pitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa toisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä Pekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella todellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet olivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet lappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi pohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja erärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös aarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen — oli sitten ollut kulkeilla.