Siitä mainittaessa Pekan suu meni pilkalliseen hymyyn, mutta pian hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja vasen kyynärpää pöydällä, käsi poskeen nojaten hän istui ajatuksiinsa vaipuneena.
Toisinansa välkähti Pekan silmissä niin kummasti, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastansa.
Äkkiä hän tuskastuneena nousi lavitsalta ylös ja astui sanatonna tupaan.
Kiivain, joskin raskain askelin hän mitteli tämän lattiata, mutta odottamatta hän seisahtui, löi kädellä otsaansa ja mumisi jotakin itsekseen.
Oudostuneina katselimme avoimesta ovesta Pekkaa. Mikä häntä vaivasi?
Käsittämättömältä tuntui hänen käytöksensä.
Kauvan emme tarvinneet odottaa selitystä. Pekka astui tyyntyneenä jälleen huoneeseen. Lyhyesti naurahtaen hän istahti entiselle paikalleen ja alkoi puhella vapaasti ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Merkillistä", hän sanoi, "kuinka kummasti minuun vaikuttaa, kun vaan kuulen Haukkavuoren aarteesta puhuttavan. En usko koko aarteen olemassaoloon, mutta toisinansa herää kuitenkin epäilys rinnassani, ja silloin todellakaan en tiedä mitä ajattelisin. Äskenkin johtui mieleeni kuinka nuorena, kahdeksantoista ikäisenä nuorukaisena välistä samoilin Haukkavuoren rinteitä päiväkausia. Hain aarretta niinkuin moni muu oli tehnyt ja on jälkeenpäin tehnyt, mutta luonnollisesti minkäänlaisitta tuloksitta. Olin tosin kerran löytävinäni jonkinlaisia merkkejä, mutta ne pettivät, ja perin uupuneena palasin iltasella kotiini. Yhtä turhia, yhtä uuvuttavia olivat kaikki matkani. Sentähden en saattanut äsken, aarteesta mainittaessa, olla pilkallisesti hymyilemättä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelin, että ehkä sittenkin näkemäni merkit olivat oikeat, vaikka en niitä ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä. Tämä ajatus oli niin voimakas, että se kokonansa sai minut valtoihinsa."
Nyt Pekka, silmänräpäyksen vaiettuansa, siirtyi puheessaan jo muihin asioihin, sanoi toivovansa hyvää elovuotta sillä kesä oli tähän saakka ollut niin lupaava, mutta uteliaisuuteni oli herännyt, joten miltei heti keskeytin hänet ja pyysin hänen kertomaan meille aarteen etsinnästään.
Yhtyipä isäkin pyyntööni.
Silloin Pekka näkyi vaipuvan syviin ajatuksiin. Selvästi saattoi huomata, että ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sydämessään. Kertoisiko hän meille? Odotimme jännityksellä hänen vastaustaan. Vihdoin hänen huulensa vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn, ja hänen silmänsä saivat kirkkaamman loisteen. "Eipä minulla ole mitään vastaan", hän sanoi hiljaisesti hymähtäen, "mutta siirtykäämme ensin tupaan! Siellä on tilavampi."