— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.
— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt — sen näköinen oletkin.
Leena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden kostoksi vähäsen pistellä.
Lapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.
Leena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.
Samalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä vartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen silmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. "En ole pelkuri", hän lausui, "mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä matkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä kostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen yrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni, vaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä kasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että naisen narriksi rupesin."
Ylpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä alas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin etsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin kaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea vahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme poistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata yritystään.
Pian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.
Tällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta seuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen oriin kirkkorattaitten eteen.
Ajoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä — niin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä yksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.