Se vei Hatusta viistoon oikealle.
Alun kolmattakymmentä minuuttia kesti vaelluksemme.
Tällöin olimme vihdoinkin Susiluolalla.
Peloittavan juhlallisena seisoi täällä korkea kallioseinä, ja suuret, aukeaman muodostavat kivet muistuttivat mielestäni satujen jättiläisiä. Satavuotiset, kiviä varjostavat hongat puhuivat humisten outoa kieltänsä ja likeisestä louhikkometsästä kuului kaarneen vaakutusta.
Painostava, jylhän ympäristön aiheuttama tunne valtasi minut, ja epäröivin askelin lähenin isointa kivistä.
Isä taivutti sen alista syrjää reunustavat katajat sivullepäin.
Kapea, mustassa synkkyydessään kammottava railo aukeni silloin silmieni eteen.
Se oli pitkän Susiluolan suu.
Elävästi johtui tällöin mieleeni Pekan kertomus.
Hain hevosenkenkää.