— Etkö aarettakin toivoisi näkeväsi? kysyi nyt isä vuorostaan.
— Aarretta? Eihän sitä ole olemassa.
— Eikö ole?
Laskiko isä leikkiä, vai puhuiko hän vakavasti? Kapsahdin häneen, mutta hänen kasvoistaan en saanut sitä selville. Silloin vavahdin ja mielessäni heräsi ensi kerran epäilys. Olisiko ehkä tarina sittenkin oikeassa?
Samalla isä toisti kysymyksensä.
— En tiedä, vastasin epäröiden ja ajatuksiini vaipuneena lähdin ulos.
* * * * *
Alun kolmatta viikkoa meni heinäntekoon, ja koko sen ajan olin ahkerasti keräillyt kasveja — jo oli minulla niitä hiukan yli neljäkymmentä — mutta niinpä olikin isän lupaus ollut minua uutteruuteen houkuttelemassa. Miltei heti heinäajan päätyttyä isä eräänä varhaisena aamuna valjastikin vanhan Hiirakon kirkkorattaitten eteen, jota — toisin kuin muita hevosiamme — ei tällä kertaa oltu laisinkaan käytetty heinätyössä. Sitten äiti tuli pihalle molempien siskojeni, Ennun ja Annan kanssa ja ottaen jälkimäisen syliinsä istahti isän viereen etu-istuimelle. Ennu, joka jo oli täyttänyt seitsemän vuotta — Anna oli vasta viidennellä — istui kanssani taka-istuimella. Kahvivehkeet olivat vasussa ja sen sekä pienessä paperipussissa olevat vehnäset isä oli asettanut heiniin istuimen alle.
* * * * *
Aamu, jolloin lähdimme Haukkavuorelle, oli kauniin herttainen. Aurinko nousi paraillaan itäiseltä taivaankulmalta, ja kastehelmiä oli vielä maassa. Etäältä kuulsi Syvässelän pinta loistavan kirkkaana, mutta vielä etäämpää näkyi matkamme päämäärä.