Arviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin sitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta odottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena astella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi kauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.
Olin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä oli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.
En enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan silmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta kukaan ei vastannut huutooni.
Toivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan torpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan kanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.
Tuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää louhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä askeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja kalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.
Jo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata, ja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä kattoakin. "Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy", juolahti heti mieleeni.
Tuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti tyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.
Tosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella.
Olisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.
Pian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua saunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut riippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä en saattanut ymmärtää.
Aivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni peittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi ankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani puoleksi pidätetty valitushuuto.