Kuuliko hän kysymykseni? Mitään hän ei ainakaan siihen vastannut. Hitaasti hän käveli edestakaisin pitkin lattiata ja näytti olevan syvästi mietteissänsä.
Uudistin kysymykseni. Silloin eukko — ikäänkuin mietteistään havahtuen — katsahti minuun, mutta heti hän vaipui jälleen ajatuksiinsa.
En enää uskaltanut häiritä häntä. Istahdin seinämällä olevalle penkille, mutta Lyyli seisahtui uunin ääreen ja katseli oudostuneesti iso-äitiänsä.
Mikä vanhuksen todellakin oli? Toisinansa häntä ihan silminnähtävästi värisytti ja nyt hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä alkoi mumista itseksensä.
Kauvemmin ei Lyyli voinut hillitä itseänsä. Kyynelsilmin hän juoksi iso-äitinsä luo, tarttui tätä käsivarteen ja kysyi tuskallisella, itkunsekaisella äänellä: "Iso-äiti, mikä sinun on?"
Taas kohotti vanhus katseensa. Hänen silmänsä saivat lempeämmän sävyn ja hellästi irroitti hän Lyylin käden käsivarrestaan. "Mikä minua vaivaa? En itsekään tiedä."
— Puhuit itseksesi.
— Puhuinko? En sitä huomannut. Oudot muistelmat ovat vallanneet mieleni ja äsken tuntui siltä kuin jälleen eläisin uudestaan sodan kauhut. Ehkä siksi en nyt olekkaan kaltaiseni.
Isäni oli talonpoika niinkuin kummankin teidän isä, ja talonpoikia olivat hänen esivanhempansa olleet, mutta kuitenkin oli hänellä enemmän tietoja ja enemmän varallisuutta kuin monella säätyynsä kuuluvalla siihen aikaan. Hän olikin nuoruudessaan paljon maailmaa nähnyt ja olipa hän tuossa neljänkymmenen korvilla ottanut sotaankin osaa, ollut mukana Kustaa III:n retkellä Venäjää vastaan. Sitten hän oli palannut kotiinsa ja täällä hän uutterasti oli alkanut asua isältään perimäänsä taloa. Entistään suuremmaksi se olikin kasvanut ja vuosien kuluessa siitä tuli pitäjän mahtavin ja pitäjän uhkein talo, eikä missään, ei edes isossa pappilassa, sanottu niin paljon hopeita ja kultia löytyneen kuin meillä Peltolassa.
Syttyi tällöin Suomen sota v. 1808. Se toi paljon levottomuutta mieliin, ja ennen pitkää tiesi huhu mainita, että venäläiset olivat meidänkin pitäjää lähenemässä. Kiireisesti ihmiset pakenivat asumuksistaan metsien etäisimpiin soppiin ja veivät mennessään mitä kullakin oli arvokasta, kaiken karjan, viljaa ja rehua ynnä muuta kalliimpaa omaisuutta. Likimainkaan kaikkea ei kuitenkaan voitu kuljettaa mukana, ja olletikin jäi runsaasti karjaruokaa ja vähin viljaa, mutta jotta viholliset eivät niistä hyötyisi, piiloitettiin ne kuoppiin ja peitettiin lumella. Paljon muutakin tavaraa kätkettiin tällä tavoin.