Meilläkin Peltolassa seurattiin toisten esimerkkiä ja kauvas Haukkavuoren takalistoon vetäydyimme vainolaista pakoon. Kullat ja hopeat oli isä lähtiessämme kaivanut maahan. Matkalla yhtyi meihin kymmenkunta muutakin perhettä.
Ei ole kylmänä talviaikana hupaista piileskellä etäisillä metsäkulmilla. Hätäpikaa kyhätyt metsäpirtit ovat ainoina asumuksina, ja niissä on yhdessä eläinten kanssa koetettava paraimman mukaan tulla toimeen. Ruoka ehkä omiin suihin riittäisi, etenkin kun elukka elukan perästä teurastetaan, mutta pakolaisia saapuu ehtimiseen ja näistä monella ei ole mitään hengenpitimekseen. Vähiä ravintoaineita on sentähden jaettava, ja pian alkavat nälkä ja puute uhata. Ei ole kuitenkaan hyvä kyläänkään mennä ja lisätarpeita hakea kätköistä, sillä sinne on joukko vihollisia leiriytynyt. He eivät osaa sääliä. Sota on tehnyt heidät julmiksi, ja armotta he lyövät maahan jokaisen, joka sattumalta osuu heidän tielleen.
Toista kuukautta piileskelimme korpimailla. Alkuaan oli meitä vain noin kuusikymmentä henkeä, näistä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa vaimoja ja lapsia, loput miehiä, mutta vähitellen, viikkojen vieriessä karttui joukkomme toissataiseksi. Miehiäkin oli piilopaikassamme jo likimäisin kolmekymmentä, ja sangen monet heistä olivat tulleet kaukaa, penikulmien takana olevista vieraista pitäjistä.
Heti pakomme jälkeen olivat viholliset saapuneet paikkakunnallemme. Suurin osa heistä oli miltei heti edennyt pohjoiseen, mutta pieniä kasakkaparvia oli jäänyt sinne ja tänne taloihin seutua vallassa pitämään.
Tuli silloin tieto meikäläisten pohjoisessa saavuttamista voitoista. Se kohotti rohkeutta ja vielä toivorikkaammaksi muuttui mieliala, kun kuulimme talonpoikien lähipitäjissä ryhtyneen menestykselliseen sissisotaan. Kaunissaarellakin saakka, joka oli etäimpänä oleva lähipitäjistä, olivat vihollisjoukot tuhotut. Yöllä talonpojat olivat hyökänneet heidän päälleen ja ankaran taistelun jälkeen nutistaneet heidät kuin hiiret loukkuun.
Tämmöinen menestys houkutteli meidänkin seutulaisia seuraamaan esimerkkiä. Piilopaikasta piilopaikkaan kulki joutuisasti kokoontumiskäsky, ja eräänä kauniina päivänä kesäkuun alkupuolella — noin pari viikkoa viimeksi tiedoksi saapuneesta talonpoikaistaistelusta — olivat miehemme valmiit käymään tuimaan sissisotaan.
Kolmatta sataa talonpoikaa oli heitä yhtynyt luoksemme Haukkavuoren takalistoon neuvottelemaan. Varovaisesti ja taidolla olisi vihollisia ahdistettava, sillä he olivat tottuneita sotia käymään ja hyvin olivat aseilla varustettuja. Meikäläisistä monella ei sitävastoin ollut edes pyssyä, viikatteita vain, lyhyitä karhukeihäitä ja teräväksi laskettuja kirveitä. Yksinänsä liikkuvien vihollisjoukkojen päälle oli hyökättävä, vakoiltava teillä ja teitten varsilla ja riistettävä muona, missä käsiksi päästiin.
Miehillä oli vankka luottamus voimiinsa ja jokaisen silmät säihkyivät tulisesta taisteluhalusta. Vielä samana päivänä he lähtivät matkalle, mutta kuka oli valittava johtajaksi? Isäni, Peltolan Osmo, oli ennenkin ollut sodassa ja tunsi hyvin sen menot. Hän siis olisi omiansa päälliköksi ja kieltäytyä hän ei saisi. Ei hän kieltäytynytkään, mutta tahtoi toverikseen jonkun neuvokkaan ja vaaroja pelkäämättömän miehen. Hän puolestaan ei tietänyt Hakalan Jaakkoa uskaliaampaa miestä ja sentähden hän ehdoitti häntä, ja Hakalan Jaakko, nuori talonpoika Kirkonkylästä, tulikin toiseksi päälliköksi. Hän se sittemmin oli niin kuuluisa Partio- l. Sissi-Jaakko.
IX.
Et ole, Onni, Partio-Jaakon näköinen. Olet hento ja heikko vartaloltasi, isot silmäsi ovat siniset ja tukkasi on ruskea. Hän oli pitkä ja solakka kuin korpikuusi tahi aholla kasvava honka. Hänen hiuksensa olivat mustat ja silmänsä harmaat. Voimaa ja tahdonlujuutta oli hänen katseessaan, tarmoa ja jäntevyyttä koko hänen ruumiinsa liikkeissä.