— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?
— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli aina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru nähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän päiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.
— Hakiko hän täältä aarretta?
— En tiedä.
Tähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä ja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin kuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen vaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään ulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti itse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä lehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.
Rappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa silmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka muuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa. Niin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin, raskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme sisään.
Tuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta joka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille valuva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta terävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu oli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.
Kerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä tutkimuksia.
— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.
— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.