Menimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa. Vihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä, löysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä. Paikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut, mutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen taivaankulman taa.
Mitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin, vai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta tuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli pitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei haluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut oikein mieleen.
— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi yöpuun löytyvän.
— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla valittava.
— Miksi niin?
— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.
— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?
— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä kertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.
— Voimmehan valvoa vuorotellen.
— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.