Asetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja huolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni kanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin Pentti pudisti minua olkapäästä.
— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?
— Jo kolmekin.
— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan kaksituntisista valvontaeristä.
— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja sentähden tarvitsette lepoa.
— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?
— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.
Pentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuorsasi syvään.
Olin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin edestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua. Hetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi kerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi mieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni? Hain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin olin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi "Hattu", mutta missä oli Susiluola?
Istuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle, ja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen silmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli levotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin olevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana vuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui korviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin vieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla huomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli kalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski, katosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana esiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne voimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen lapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin kertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä nelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat meitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi, kerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi palamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin kiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit seurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan alle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava, moniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.