Jatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä ympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin kulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.
Vihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme pienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle päin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen, mutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin. Menimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan vuoren ylitse Susiluolaa kohden.
Muistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin miehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa, ja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä, olisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka, minkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.
Osuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin levyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli kalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse ja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun luo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis kulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme sen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja kuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa suoraan etelään.
Emme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme ehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin jälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin lapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt komea, hiekkakäytäväinen puutarha.
Astuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen taloa kulkevan puisen säleaidan kautta.
Pienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea lehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä ei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.
Rappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. "Joku kesävieras", ajattelin.
Suuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli siis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli muuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät olivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät ja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon. Silloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko hänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.
Hän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin hänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon näköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.