Olimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä äkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin sitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä. Tällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei holvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin sinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.
Luolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän kahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä sanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle se aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä tahi vähäisen yli.
Nyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän kohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen aukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva valojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet kulkea puolipimeässä käytävässä.
Kiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman tasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen sylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se kohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä ulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.
— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta pois?
— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa kauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.
— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?
— Ei. Metsikköä vain.
— Honkia?
— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.