Jo aikaisemmin mainitsemani ohjelma oli loppuun suoritettu — minäkin olin pitänyt esitelmäni, sen aihe oli maantieteellinen — mutta vieläkään emme lähteneet Haukkavuorelta. Päätimme jäädä auringonlaskua ihailemaan. Kauniina se laskikin. Koko läntinen taivaanranta oli punertavan hohteinen.
Vähitellen aurinko katosi taivaanrannan taa. Silloin rusohohde tummui tummumistaan ja vieno hämärä alkoi levitä yli maan.
Nyt kanteleensoittajamme, harmaapartainen vanhus, otti kanteleen polvillensa. Hetkisen hän istui ääneti mietteissänsä, sitten kankeat sormet koskettelivat kieliä, ja kannel helähteli. Soitto oli hiljaista, värähtelevää. Jo se taukosi, mutta alkoi jälleen, ja henkeä pidättäen kuuntelimme. Nyt soittaja, yhä kanneltaan nappaillen, avasi suunsa laululle ruveten. Laulut olivat vanhoja ja Karjalasta kotoisin. Sieltä oli soittajammekin. Nuoruudessaan hän oli muuttanut Leppäviidan pitäjään.
— Vanha Onermi, sanoi eräs joukostamme kuiskaten — on lämmennyt. En koskaan ennen ole kuullut hänen laulavan.
— En minäkään, sanoi eräs toinen. — Ihmettelen sitä, että hän on lähtenyt näin pitkälle huviretkelle.
— Ei siinä ihmettelemistä. Hän on hyvin harras raittiusystävä ja on aina mukana, kun vaan tilaisuus sen myöntää.
Onermi lopetti laulunsa, mutta laulun herättämää juhlatunnelmaa jatkui, ja kukaan ei näyttänyt vieläkään halukkaalta lähtemään kotiin. Ehdotin silloin, että koottaisiin risuja Hatun likellä olevalle kokkokivelle ja poltettaisiin kokko.
"Tehdään se", kuului miltei yhteen suuhun vastaukseksi, ja pian oli kokkokivellä suuri kasa risuja.
Sytytimme kokon palamaan. Ensin nousi taivaalle vahva, sakea savu ja vain sieltä täältä näkyi savun seasta pieniä liekkejä, mutta liekit kasvoivat, ja jo alkoi kipenöiviä säkeniä lentää korkealle ilmaan. Äkkiä liekit sulautuivat yhtenäiseksi tulimereksi, ja taivas sai omituisen, punertavan loimun.
Näytelmä oli suuremmoinen, ja istuin Lyylin rinnalla sitä ihaillen. Emme paljon puhuneet. Katsoimme vain. Toisinansa silmäyksemme kohtasivat toisensa. Silloin omituinen värähdys tunkeutui läpi koko ruumiini. Mistä se johtui? En ymmärtänyt sitä. En ollut koskaan ennen semmoista tuntenut. Olisivatko hänen silmänsä sen vaikuttaneet? Ne olivatkin nyt harvinaisen palavat, ja sielukas ilme oli niissä tavallista voimakkaampi. Tahtomattani katseeni yhä uudelleen ja uudelleen kääntyi häneen. Ehdottomasti hän oli kaunis tyttö. Kumma kyllä en aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tahi ehkä olin huomannut, mutta olin ollut muissa ajatuksissa. Vähitellen vaivuin nytkin ajatuksiini, mutta tällä kertaa niitten esineenä oli Lyyli. Muistelin sitä kuinka pienenä poikasena olin häneen tutustunut.