Äkkiä Lyyli näytti aavistavan jotakin. Hän tarttui vapisten käsivarteeni. "Rosvonko olette taasen nähneet? Onko hän ollut täällä?"
Nyökäytin päätäni myöntävästi.
— Ja nyt lähdette häntä ajamaan? Olenko arvannut oikein?
— Oikein olet, vastasi Pentti lyhyesti.
Lyyli irroitti kätensä käsivarrestani. "Älkää menkö", hän pyysi meitä.
Emme tahtoneet luopua tekemästämme päätöksestä. Silloin Lyyli ojensi kätensä hyvästiksi. Tunsin kuinka se vapisi. Sitten hän läksi jo sammumaisillaan olevalle kokolle päin. Enää yksityisiä liekkejä näkyi, nekin epätasaisesti hulmuavina, ja taivaskin oli kadottanut punertavan loisteensa.
Kuoleman Koira ei ollut enää puun luona, ja turhaan etsimme häntä muualtakin lähimmästä ympäristöstä.
Lähdimme silloin luolalle, mutta emme heti menneet sisään, vaan piilouduimme suuren kalliolohkareen suojaan, mistä hyvin saattoi nähdä luola-aukolle. Ehkä Kuoleman Koira ei vielä ollut tullut? Ainakin voisimme häntä hetkisen odottaa, vaikkapa tunnin tahi parikin. Mikäpä kiire meillä sitäpaitsi olisi luolaan ollut? Jos hän siellä jo oli, ehdimme kyllä hiukan myöhemminkin saada siitä varmuuden.
Näytti siltä kuin olisimme tehneet viisaasti jäädessämme odottamaan. Oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun yksinäinen mies läheni luolan aukkoa. Aijoin syöksyä esiin, mutta Pentti pidätti minua. Mies käveli hitain ja levollisin askelin. Nyt hän kumartui paadelle, nosti sen ylös ja katosi luolaan. Jälleen paasi laskeutui paikoillensa. Varroimme vielä noin kymmenen minuuttia. Sitten mekin nousimme kiven takaa ja laskeuduimme aukosta luolaan.