— Morsiamesi, ha, ha, Kuoleman Koira nauroi kammottavasti — silläkö nimellä uskallat häntä vielä kutsua?
— Sinulta, hänen veljeltään, en siihen lupaa pyydä. Hän, Kalifornian Ruusu, on suostunut morsiamekseni, mutta missä hän on? Sinun, hänen ryöstäjänsä, on siitä tehtävä tili, sillä ikinä en usko, ennenkuin sen hänen omilta huuliltaan kuulen, että hän olisi pettänyt sitä uskollisuusvalaa, jonka keskenämme vannoimme.
— Katala roisto, Kuoleman Koiran ääni oli muuttunut jyriseväksi — sinä puhut uskollisuudesta, ja itse olet hänet pettänyt.
— Minä pettänyt? Pentin ääni oli onnettomuutta ennustava.
— Miksi sitten menettelyäsi nimittäisit? Kirjoitat hänelle kirjeen, jossa sanot vain leikkineesi hänen kanssaan. Olit ollut hetkellisesti ajattelematon. Et ollut tuntenut rakkautta, vaan korkeintaan vähäisen mieltymystä häneen, mutta nyt olit pilaan kyllästynyt ja aijoit pian mennä naimisiin erään toisen kanssa, joten toivoit olevasi entisistä siteistäsi vapaa.
— Sinä valehtelet, Pentti huusi karjuen ja niin raivoisena, etten milloinkaan ennen ollut häntä semmoisena nähnyt — sinä valehtelet, koskaan en ole semmoista kirjettä kirjoittanut.
Kuoleman Koiran vastaus oli yhtä odottamaton kuin äkkinäinen. Hän tempasi povitaskustaan lompakon ja sieltä kirjeen, jonka hän ylenkatseellisesti heitti Pentin jalkoihin. "Ota ja lue!"
Pentti otti kirjeen, mutta tuskin hän oli nähnyt ensimäiset kirjaimet, kun koko hänen ruumiinsa alkoi voimattomana vapista, ja vaivoin hän pysyi pystyssä. Ehkä hän olisi kaatunutkin, mutta sain hänen oikeasta käsivarrestaan kiinni.
"Tunnetko käsi-alasi?" Kuoleman Koira kysyi.
Pentti ei vastannut heti, hänen kätensä pusertautuivat nyrkkiin, ja kirje putosi kalliopermannolle. Enää hän ei vavissut, mutta hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat ja huulet värittömät. Nyt ne avautuivat, mutta oliko ääni, jonka kuulin, Pentin. Niin toivoton ja haudan kolkko se oli. "Mistä olet saanut kirjeen?"